Artikkelit

Espoon Kat­ti­la­laak­sos­sa koho­aa komea mäki, jon­ka lael­la Susan­na Fabricius harp­poo edes takai­sin mal­lail­len uuden talon­sa sijain­tia. – Tähän se tulee. Olo­huo­ne aset­tuu näil­le main. Aika hie­not näky­mät, eikö vaan, Fabricius tote­aa ihail­les­saan män­ty­met­säis­tä kal­lio­mai­se­maa.

Mai­re Nie­­mi-Saa­­ri viih­tyi yli pari vuo­si­kym­men­tä perin­tei­ses­sä, vuon­na 1860 raken­ne­tus­sa puu­ta­los­sa, kun­nes mit­ta­va vesi­va­hin­ko homeh­dut­ti koko raken­nuk­sen. Sii­tä alkoi vuo­sien sai­ras­te­lu­kier­re, jos­ta elpy­mi­nen kes­ti yhtä pit­kään. Nyt Nie­­mi-Saa­­ri kir­jo

Mas­sii­vi­ra­ken­ne on sel­lai­nen raken­ne, jos­sa yksi yhte­näi­nen raken­ne­ker­ros huo­leh­tii kai­kis­ta raken­teen kes­kei­sis­tä teh­tä­vis­tä. Museo­vi­ras­ton sanas­to mää­rit­te­lee sen näin: ”Mas­sii­vi­ra­ken­teen kaik­ki raken­nus­osat kan­ta­vat kuor­mi­tus­ta”.

Hen­git­tä­vä raken­ne on yksi kiis­tel­lyim­mis­tä ja vää­ri­nym­mär­re­tyim­mis­tä ilmai­suis­ta raken­nusa­lal­la. Täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa ker­ron, mis­tä on oikeas­ti kysy­mys – ja mis­tä ei. Kai­ken taka­na on vesi. Aloi­te­taan perus­teis­ta.

Luon­non­mu­kai­sen eli pai­no­voi­mai­sen ilman­vaih­don suo­si­mis­ta pide­tään jos­kus perä­pei­liin kat­so­mi­se­na ja jopa epäe­ko­lo­gi­se­na rat­kai­su­na – koneel­li­nen ilman­vaih­to läm­mön tal­tee­no­tol­la on kuu­lem­ma tätä päi­vää.